Tarvitseeko media uskontotiedettä?

Koska olen uskontotieteilijä ja toimittaja, vastaan tietenkin kyllä. Kaikkien alojen asiantuntijoilla on taipumus ajatella, että juuri heidän alastaan kirjoitetaan lehdissä ihan mitä sattuu.

Uskontojournalismin suurin ongelma ei kuitenkaan ole se, että kirjoitetaan ihan mitä sattuu, vaan se, että kirjoitetaan liian vähän.

Haastattelin syksyllä pappi ja freelance-valokuvaaja Matti Pirhosta, joka on perustanut Facebookiin mainion Iltakirkko-uutisparodian. Hän huomautti, että vaikka suurempi osa suomalaisista rukoilee päivittäin kuin penkkiurheilee, vain jälkimmäisiä varten on sanomalehdissä oma osasto. En ajattele, että uskonnolle pitäisi olla omat sivut, mutta toivoisin, että erilaiset uskonnolliset ilmiöt näkyisivät nykyistä enemmän jo olemassa olevilla osastoilla.

Toimittajilla ei ole kykyä tunnistaa uskontoa siellä, missä sillä on merkitystä, ja toisaalta uskonnon merkitys nähdään korostuneena siellä, missä se saattaa olla melko pinnallinen.

Tällaisesta uskontosokeudesta on helppo keksiä esimerkkejä. Uskontotieteilijän näkökulmasta on hämmentävää, kuinka esimerkiksi uushenkisiä virtauksia käsitellään naistenlehdissä lähes yksin terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmista. Samaan aikaan Helsingin keskustan suositulle joogasalille on hipsinyt tarjoamaan palveluitaan ”näkijä”.

Yle Puheen Iltapäivän Hoidossa-juttusarjassa on syksyn aikana kerrottu muun muassa ”sielukartoituksesta” sekä kivistä, jotka hoitavat ”taskussa, rintsikoissa tai vaikka takan päällä”. Siinä, että vaihtoehtohoidoista kerrotaan, ei ole mitään pahaa. Olisi kuitenkin hyvä, jos ne tunnistettaisiin uskonnollisiksi ilmiöiksi sen sijaan, että ne nähdään vaihtoehtona lääketieteelle.

Näissä jutuissa kerrotaan uskonnollisista ilmiöistä ymmärtämättä sitä itse. Jutuissa kuvattu uskonnollisuus on vierasta meille, jotka ymmärrämme uskonnon ensisijaisesti yksijumalaisena kirjauskontona.

Toinen ääripää ovat sellaiset jutut, joissa puhutaan uskonnosta, muttei oikeastaan tiedetä itsekään, mitä sillä tarkoitetaan.

Me Naiset kertoi syyskuussa ”eheytyneestä” miehestä, joka elää nykyään heteroavioliitossa. Jutussa mainitaan sivumennen, että tapahtumiin liittyi uskoontulo, muttei pohdita, minkälainen uskonnollisuus houkuttelee näin radikaaliin elämänmuutokseen.

Uutisissa uskontoa käytetään selittämään erilaisia konflikteja, mutta vain harvoin analysoidaan uskonnon todellista merkitystä. Lukisin mielelläni esimerkiksi jutun, jossa pohdittaisiin, mikä merkitys lahkomaisella uskonnollisuudella on vanhoillislestadiolaisten parissa paljastuneissa hyväksikäyttötapauksissa. Mitä kauemmas tutusta mennään, sitä hankalammaksi tällaisen analyysin tekeminen käy. Ulkomaan uutisissa ”islamismi” riittää selittämään minkä tahansa muutoin järjelle käsittämättömän väkivaltaisuuden.

En väitä, ettei taitava yleistoimittaja voisi kirjoittaa kiinnostavan uskontoa käsittelevän jutun. Tällaisesta hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Kuukausiliitteen juttu Koivuniemen diplomi-insinöörilahkosta ja samassa lehdessä julkaistu gonzoilu, jossa homotoimittaja soluttautui Aslanin eheytysleirille. Uskontoaiheita riittäisi kuitenkin paljon enemmän, jos niitä kaivamassa olisi isompi joukko toimittajia.

Tähän kaikkeen media tarvitsee uskontotiedettä ja aiheeseen erikoistuneita toimittajia: tunnistamaan uskonto, selittämään ja taustoittamaan uskontoihin liittyviä uutisia sekä tietenkin löytämään juttuaiheita.

Uskontotoimittajiakin on, mutta he työskentelevät yleensä erilaisissa kristillisissä lehdissä. Myös minä olen kirjoittanut suurimman osan jutuistani seurakuntalehtiin. Olen iloinen siitä, että uskonnolliset, ei-kirkolliset ilmiöt kiinnostavat kirkollisia lehtiä, mutta saisivat ne kiinnostaa muitakin.

- Tuija Pyhäranta -

vapaa toimittaja