Kotimaan ja sen uutisivuston Kotimaa24:n kyselyssä vuoden uskontouutiseksi valikoitui uusi avioliittolaki ja sen vaikutukset kirkkoon.
– Kyllä vuoden uskontouutinen on ehdottomasti uusi avioliittolaki,
sen voimaantulo ja siitä nähdyt jälkinäytelmät. Aihe on
yhteiskunnallisesti merkittävä ja vertautuu aikoinaan käytyyn
keskusteluun naispappeudesta. Aihe pysyy julkisuudessa varmaan vielä
pitkään, kunnes laineet tasoittuvat, perusteli valintaansa Kalevan vastaava päätoimittaja Kyösti
Karvonen.
– Nostan uuden avioliittolain vuoden uskontouutiseksi, ja
etenkin sen, miten kirkko on suhtautunut siunaamiseen. En voi hyväksyä
rangaistuksia, ja ihmetyttää, että kirkko voi mennen tullen siunata
kauppakeskuksista lähtien, mutta rankaisee vapaaehtoisesti samaa
sukupuolta olevien parien siunaamisesta. Tulee aika surullinen fiilis
näistä uutisista, sanoi puolestaan Kansan Uutisten päätoimittaja Sirpa Puhakka.
– Vuoden uskontouutinen on tuo ensimmäinen, avioliittolain
voimaantulo ja sen seuraukset kirkossa. Tämä on toisille hyvä uutinen,
toisille ei-toivottu, mutta ehdottoman merkittävä, koska se muistetaan
tästä vuodesta 2017 vielä, kun kaikki muut aiheet ovat unohtuneet.
Avioliittolain muutos muistetaan kirkkoa ravistelevan ja vielä pitkään
jatkuvan murroksen vauhdittajana hallinnon ja ykseyden näkökulmasta sekä
erittäin merkittävänä muutoksena monien kirkon jäsenten, perheitten ja
sukujen elämässä, kommentoi Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki.
Lainaukset Kotimaa24:stä.
Uusi avioliittolaki keräsi myös Kotimaan toimituksesta enimmät äänet vuoden uskontouutiseksi. Avioliittolaki – "kirkollinen avioliittosäätö" – nähtiin Kotimaan toimituksessa myös osana isompaa teemaa.
– Vuoden uskontouutinen on sukupuoli, eli piispan sukupuolesta käyty keskustelu, avioliittolain muutos ja naispappeuden esiin nouseminen uudelleen, esimerkiksi Maata Näkyvissä -festareiden yhteydessä, sanoi Kotimaan toimitussihteeri Noora Wikman-Haavisto.
- Olli Seppälä -
perjantai 29. joulukuuta 2017
tiistai 5. joulukuuta 2017
Kotimaa-säätiön uskontojournalismipalkinto Horisontti-ohjelman tekijöille
Ensi kertaa jaettavan Kotimaa-säätiön uskontojournalismipalkinnon saavat Radio Yle 1:lle Horisontti-ohjelmaa tänä vuonna tehneet toimittajat Anna Patronen, Samuli Suonpää ja Ville Talola. Horisontti on Yle Radio 1:n tilaama. Sen tuottaa Kirkon viestintä.
Palkintoperustelujen mukaan he ovat tehneet perusteellista
työtä tuodakseen esiin erilaisia ääniä ja näkökulmia suomalaisessa
uskontokentässä. Luterilaisen valtakirkon lisäksi esillä ovat olleet muiden
uskontojen, etiikan ja elämänkatsomuksen kysymykset. Horisontti on
uskontojournalismia parhaimmillaan ja laaja-alaisimmillaan. Vaikka ohjelma on
Kirkon viestinnän Ylelle tekemä, se ei ole kirkon asioiden äänitorvi, vaan
piirtää asiantuntevasti laajan kuvan monikulttuurisesta ja -uskontoisesta
Suomesta.
Horisontti vastaa hyvin Kotimaa-säätiön
uskontojournalismipalkinnon tarkoitusta, joka on edistää asiallisen ja uusia
näkökulmia avaavan uskontojournalismin asemaa ja näkyvyyttä Suomessa.
Horisontilla on viikoittain noin 83 000 kuulijaa. Vuodessa
lähetään 52 Horisonttia, josta 12 on uusintoja.
Hidasta ja
rauhallista journalismia
Viime keväänä Horisonttia juonsivat Ville Talola ja Anna
Patronen. Nyt Talola on virkavapaalla ja hänen tilallaan on Samuli Suonpää.
– Meidän ajassamme on tärkeää ymmärtää erilaisuutta. Minusta
Horisontti vastaa tähän tarpeeseen käsittelemällä uskontokentän ilmiöitä, Anna
Patronen sanoo.
Patrosen mielestä on myös tärkeää, että uskonto säilyisi
osana julkista keskustelua ja että uskonnosta voidaan puhua luontevasti.
Myös Samuli Suonpää painottaa pitkää jatkumoa, jota
Horisontti uskontojournalismissaan edustaa.
– Yleisesti ottaen uskontojournalismia ei noteerata
juurikaan kirkon ulkopuolella.
Suonpään mukaan Horisontti edustaa hidasta ja rauhallista
journalismia, joka tekee uskonnoille oikeutta.
– Kuitenkin arkisessa nopeatempoisessa uutisoinnissa uskonnot
näyttäytyvät pääosin kriisien ja konfliktien kautta.
Patrosen ja Suonpään mukaan se, että toimittajalla on oma
uskonnollinen vakaumus, ei heikennä hänen mahdollisuuksiaan käsitellä myös
muunlaisia vakaumuksia.
– Minusta on vain hyväksi, että Horisontin toimittaja käy
sisällään jatkuvasti pientä uskontodialogia. Omasta vakaumuksestaan käsin
pystyy myös ymmärtämään toisen uskonnollisen vakaumuksen edustajaa, Anna
Patronen sanoo.
Ville Talolalla on palkitusta kolmikosta pisin kokemus
Horisonteista. Ensimmäisen lähetyksensä hän teki jo vuonna 2000.
– Uskonto on vaikea aihe, jos siihen ei paneudu ja perehdy
kunnolla. Mutta se on myös tärkeä aihe, joka tulee vastaan niin kulttuurisella,
yhteiskunnallisella kuin yksilölliselläkin tasolla.
Talolan mielestä uskontoa on tärkeä tarkastella
journalistisesti samalla tavoin kuin taloutta tai politiikkaa. Ne tulee nähdä
kontekstissaan eli suhteessa ympäröivään todellisuuteen.
Säätiön tarkoitus
Uskontojournalismipalkinnon valitsi työryhmä, johon
kuuluivat päätoimittaja Mari Teinilä, toimituspäällikkö Freija Özcan ja julkaisupäällikkö
Olli Seppälä Kotimaa-lehdestä.
Uskontojournalismipalkinto on määrä julkistaa vuosittain 5.
joulukuuta eli Kotimaa-lehden syntymäpäivänä. Palkinto on suuruudeltaan
3 000 euroa.
Uskontojournalismipalkintoa jakavan Kotimaa-säätiön
tavoitteena on sääntöjen mukaan "kristilliseen elämänkatsomukseen
pohjautuvan kotimaisen sana- ja muun taiteen, tiedonvälityksen sekä uskontoon
ja uskonnolliseen elämään kohdistuvan tieteenharjoittamisen tukeminen".
Kotimaa-säätiö on perustettu vuonna 1985. Tarkoitustaan se
toteuttaa muun muassa jakamalla apurahoja ja palkintoja. Säätiön hallituksen
muodostaa Kotimaa Oy:n hallitus. Kotimaa Oy muun muassa julkaisee Kotimaa ja Askel-lehtiä
sekä Kotimaa24- ja Kotimaa Pro -verkkosivustoja.
Yllä oleva juttu on palkinnosta lähetetty tiedote.
Horisonttia on tehty 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Ohjelman nykyinen fiormaatti on vuodelta 2015.
torstai 30. marraskuuta 2017
Uskontojournalismille oma palkinto
No nyt! Uskontojournalismi saa oman palkinnon, kun Kotimaa-säätiö alkaa jakaa Uskontojournalismi-palkintoa. Sen tavoitteena on edistää asiallisen ja uusia näkökulmia avaavan
uskontojournalismin asemaa ja näkyvyyttä Suomessa.
Palkituksi voi tulla niin yksittäinen juttu ja sen tekijä tai tekijäjoukko kuin laajempi kokonaisuus tai elämäntyö. Palkinnon voivat saada kaikki toimittajat tai journalistiset tuotokset riippumatta siitä keiden palveluksessa tekijät ovat. Palkinto on suuruudeltaan 3 000 euroa.
Palkinnosta päätettäessä uskontojournalismilla tarkoitetaan "journalistisin keinoin ja lähtökohdin toteutettua mediassa julkaistavaa sisältöä, joka kertoo eri näkökulmista uskonnosta, sen merkityksestä yksilön, yhteisön tai yhteiskunnan elämässä niin Suomessa kuin laajemminkin".
Kotimaa-säätiön tehtävänä on sääntöjen mukaan "kristilliseen elämänkatsomukseen pohjautuvan kotimaisen sana- ja muun taiteen, tiedonvälityksen sekä uskontoon ja uskonnolliseen elämään kohdistuvan tieteenharjoittamisen tukeminen".
Tarkoitustaan säätiö toteuttaa muun muassa jakamalla apurahoja ja palkintoja. Säätiön hallituksen muodostaa Kotimaa Oy:n hallitus. Säätiö on perustettu vuonna 1985ja käytännössä se on elänyt jo pitkään hiljaiseloa. Palkinto on uusi avaus säätiöltä.
Ensimmäisen palkinnon valitsee työryhmä, johon kuuluvat päätoimittaja Mari Teinilä, toimituspäällikkö Freija Özcan ja julkaisupäällikkö Olli Seppälä Kotimaa-lehdestä. Uskontojournalismi-palkinto on määrä julkistaa vuosittain 5. joulukuuta eli Kotimaa-lehden syntymäpäivänä
Aiemmin uskontojournalismi on voinut tullut tavalla tai toisella huomioiduksi Kristillisen medialiiton jakaman Vuoden kristillinen mediateko -palkinnon ja Kirkkohallituksen jakaman Kirkon viestintäpalkinnon myötä.
Palkituksi voi tulla niin yksittäinen juttu ja sen tekijä tai tekijäjoukko kuin laajempi kokonaisuus tai elämäntyö. Palkinnon voivat saada kaikki toimittajat tai journalistiset tuotokset riippumatta siitä keiden palveluksessa tekijät ovat. Palkinto on suuruudeltaan 3 000 euroa.
Palkinnosta päätettäessä uskontojournalismilla tarkoitetaan "journalistisin keinoin ja lähtökohdin toteutettua mediassa julkaistavaa sisältöä, joka kertoo eri näkökulmista uskonnosta, sen merkityksestä yksilön, yhteisön tai yhteiskunnan elämässä niin Suomessa kuin laajemminkin".
Kotimaa-säätiön tehtävänä on sääntöjen mukaan "kristilliseen elämänkatsomukseen pohjautuvan kotimaisen sana- ja muun taiteen, tiedonvälityksen sekä uskontoon ja uskonnolliseen elämään kohdistuvan tieteenharjoittamisen tukeminen".
Tarkoitustaan säätiö toteuttaa muun muassa jakamalla apurahoja ja palkintoja. Säätiön hallituksen muodostaa Kotimaa Oy:n hallitus. Säätiö on perustettu vuonna 1985ja käytännössä se on elänyt jo pitkään hiljaiseloa. Palkinto on uusi avaus säätiöltä.
Ensimmäisen palkinnon valitsee työryhmä, johon kuuluvat päätoimittaja Mari Teinilä, toimituspäällikkö Freija Özcan ja julkaisupäällikkö Olli Seppälä Kotimaa-lehdestä. Uskontojournalismi-palkinto on määrä julkistaa vuosittain 5. joulukuuta eli Kotimaa-lehden syntymäpäivänä
Aiemmin uskontojournalismi on voinut tullut tavalla tai toisella huomioiduksi Kristillisen medialiiton jakaman Vuoden kristillinen mediateko -palkinnon ja Kirkkohallituksen jakaman Kirkon viestintäpalkinnon myötä.
keskiviikko 15. marraskuuta 2017
Ramadan Helsingin Sanomien valokuvissa
Yksi kuva
uskonnosta kertoo enemmän kuin tuhat teologista sanaa. Tai ainakin kuvilla
synnytetään asenteista, vahvistetaan niitä tai herätetään ymmärrystä. Kuvajournalismi
on myös uskontojournalismia.
Edellä sanottu oli
arvatenkin lähtökohtana Riitta Incen pro gradussa, jossa hän tarkasteli, kuinka islamin
paastokuukausi ramadan näkyi Helsingin Sanomien valokuvissa vuosina 1990-2015.
Ince kirjoittaa
tiivistelmässä: ”Tutkielmani osoittaa, että Helsingin
Sanomien visuaalinen järjestys ramadanista vuosina 1990─2015 rakentuu arjesta
ja tuttuudesta. Tulokset vahvistivat hypoteesiani, että Helsingin Sanomat ei
stereotyypittele muslimeja, vaan heille annetaan erilaisia identiteettejä.
Ramadanin vietto näyttäytyy lisäksi suomalaisuuden linssin läpi, koska uutta
kulttuuria esitettään lukijoille tuttuihin asioihin, kuten jouluun vertaamalla
ja samalla ramadania voidaan pitää asiana, jolla muslimiyhteisöä kiinnitetään
kuvin ja jutuin suomalaisuuteen ja tuttuuteen.”
Ince sanoo hämmästyneensä, kuinka paljon
kuvamateriaalia ramadanista Hesarista löytyi. Ramadanin kuva näyttäytyi hännelle mielenkiintoisena,
lähestyttävänä, lämpimänä ja myönteisenä.
Loppupäätelmissä Ince sanoo: ”Tutkimusprosessi
herätti myös pohtimaan medianislam-kuvaa laajemminkin, sillä voidaan todeta,
että media käsittelee islamia kaksijakoisesti. Se näyttäytyy joko korostetun
väkivaltaisena tai sitä kuvataan tavallisten muslimien kautta arkisena ja myös
suomalaisille tuttuja piirteitä omaavana uskontona. Itseäni jäi askarruttamaan
kysymys siitä, mitä näiden ääripäiden väliin jää. Pohdin, että olisiko median mahdollista
rakentaa islamista ja sen uskonnon harjoittajista myös kolmatta kuvaa, jossa
kuvattavat näyttäytyisivät entistä monipuolisimmilla elämänalueilla kuten kulttuurin,
tieteen ja taiteen piirissä."
Riitta Ince
teki gradunsa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa uskontotieteen
oppiaineessa. Gradu valmistui tämän vuoden helmikuussa. Hän perusteli
kiinnostustaan aiheeseen sillä, että hän on työskennellyt lähes 30 vuotta
kuvatoimistossa.
Gradu on
luettavissa täällä
Olli Seppälä
maanantai 27. helmikuuta 2017
Uskontojournalistin empatiajumppa
Jokseenkin haastavalta tuntuu journalistin – ja ehkäpä aivan erityisesti uskontojournalistin – työ välillä tässä ajassa. Eri suunnista tulee viestiä: koska lehdessänne oli vääränlainen juttu tai kolumni, irtisanon tilauksen. Ymmärrän ja en ymmärrä.
Kunpa osaisi aina valita sanansa viisaasti ja toimia oikein ja ammatillisesti mutta myös empaattisesti. Mutta mitä se kulloinkin tarkoittaa? Journalistin pitää yrittää tuntea kaikki mahdolliset näkökulmat ja jopa pyrkiä ymmärtämään niitä. Omat mielipiteet eivät saa estää kuulemasta ketään tai pyrkimästä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen. Kaikki ilmiöt ja näkökulmat pitäisi tehdä näkyviksi.
Nykyinen äärioikeiston ja populismin nousu maailmassa ja
Suomessa heijastaa ehkä osin myös median ylimielisyyttä suhteessa jonkun joukon
ajatustapoihin, pelkoihin ja huoliin. Silti: Jossain kai aina menee raja
ymmärtämisen yrittämisessä? Vai meneekö ja missä?
Kuuluuko median kantaa yhteiskuntavastuuta, vaikkapa huolta
yhteiskuntarauhan tai kirkkorauhan säilymisestä? Jos kuuluu, mitä se saa tai ei
saa tarkoittaa, kun riippumattomasta journalismista ei voida tinkiä?
Sosiaalisen median keskusteluissa törmää usein syvään vihaan
tai vähintäänkin epäluuloon niin kutsuttua perinteistä, journalistin ohjeisiin
ja yhteisiin eettisiin pelisääntöihin sitoutunutta "valtamediaa"
kohtaan. Epäluulo tuntuisi nousevan siitä, että vastuulliset
mediat nostavat esiin ilmiöitä joka laidalta, eli erilaisten kuplien
näkökulmasta aina myös väärältä laidalta. Kokonaisuuden hahmottaminen ei ole
nykyään muodissa, vielä vähemmän sillanrakennus. Mutta tämä on liian helppo
selitys. Mistä kaikesta muusta epäluulo riippumatonta mediaa kohtaan kumpuaa?
Rohkenen väittää, että kaikissa asioissa kaikki ääripäät
eivät ole yhtä väärässä. Ihmisellä joka haluaa sitoutua vaikkapa YK:n
ihmisoikeuksien julistukseen, on perusteltu syy ajatella, että joissakin
asioissa toinen ääripää uhkaa huomattavasti enemmän kaikkien ihmisten
yhtäläisen ihmisarvon ja ihmisoikeuksien toteutumista maailmassa kuin toinen.
Esimerkiksi uuteen avioliittolakiin liittyvästä
keskustelusta olen samaa mieltä kuin ystäväni. Vakaumuksen rinnastaminen
synnynnäiseen identiteettiin on kuin kysyisi: Kummasta tulee parempi keitto,
perunasta vai tiiliskivestä? Asiat joista puhutaan, eivät kerta kaikkiaan ole
yhteismitallisia. Kun yksi puhuu oman uskonsa totuudesta, jolla ei hänen
mielestään ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa, ja toinen on joka
solullaan asianosainen voimatta muuttaa olemuksessaan mitään ja kokee
perimmäiset ihmisoikeutensa uhatuksi, syntyy pahimmillaan todella pahaa jälkeä.
Toisaalta: jollekin oma vakaumus on luovuttamaton osa hänen
ydintään. Miten toisensa poissulkevien vakaumusten ristipaineessa ja
epäsuhtaisten kohtaamattomien argumenttien ristitulessa pitäisi elää? Mitä
keneltäkin voidaan kulloinkin vaatia?
Olemassa olevat asenteet, ilmiöt ja virtaukset –
vastenmieliset ja vaarallisetkaan – eivät lakkaa olemasta, jos ne vaietaan
tai ohitetaan. Miten sitten pitäisi toimia? Missä on toimittajan viisasten kivi
tässä asiassa?
Mitään muuta en osaa peräänkuuluttaa kuin empatiaa, jatkuvaa
yritystä heittäytyä yhä uudelleen toisen asemaan. Toisaalta ajattelen, että
keneltäkään ei pidä vaatia empaattista ymmärrystä sille, että joku haluaa
riistää häneltä ihmisoikeudet tai ihmisarvon. Jossakin kulkee aina raja.
Sen sijaan itseltäni toimittajana
ammattiroolissa rohkenen vaatia loputtomia empatiaharjoituksia, loputonta
yritystä ymmärtää kaikkia ja kaikkea eri näkökulmista. Toimittajalta voi vaatia
tauotonta pyrkimystä totuuteen ja vastuullista vallankäyttöä. Toimittajalta voi
vaatia herkkiä korvia ja rohkeaa sydäntä kohdata ihmiset heidän ehdoillaan,
kaikissa suunnissa ja niiden välissä. Kiitosta siitä ei saa kuin ehkä
satunnaisesti, mutta toimittaja ei voi ohjautua työssään kiitoksen tai kehujen
varassa. Hänen on otettava yhä uudelleen riskejä. Ja aina menee väistämättä
jonkun mielestä pieleen. Toimittajan on yhä uudelleen punnittava, pohdittava,
uskallettava – ja välillä kaduttava, mikä sopii erityisesti alkavaan
paastonaikaan
- Emilia Karhu -
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)