perjantai 29. joulukuuta 2017

Uusi avioliittolaki on vuoden 2017 uskontouutinen

Kotimaan ja sen uutisivuston Kotimaa24:n kyselyssä vuoden uskontouutiseksi valikoitui uusi avioliittolaki ja sen vaikutukset kirkkoon.

– Kyllä vuoden uskontouutinen on ehdottomasti uusi avioliittolaki, sen voimaantulo ja siitä nähdyt jälkinäytelmät. Aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä ja vertautuu aikoinaan käytyyn keskusteluun naispappeudesta. Aihe pysyy julkisuudessa varmaan vielä pitkään, kunnes laineet tasoittuvat, perusteli valintaansa  Kalevan vastaava päätoimittaja Kyösti Karvonen.

– Nostan uuden avioliittolain vuoden uskontouutiseksi, ja etenkin sen, miten kirkko on suhtautunut siunaamiseen. En voi hyväksyä rangaistuksia, ja ihmetyttää, että kirkko voi mennen tullen siunata kauppakeskuksista lähtien, mutta rankaisee vapaaehtoisesti samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta. Tulee aika surullinen fiilis näistä uutisista, sanoi puolestaan  Kansan Uutisten päätoimittaja Sirpa Puhakka.

– Vuoden uskontouutinen on tuo ensimmäinen, avioliittolain voimaantulo ja sen seuraukset kirkossa. Tämä on toisille hyvä uutinen, toisille ei-toivottu, mutta ehdottoman merkittävä, koska se muistetaan tästä vuodesta 2017 vielä, kun kaikki muut aiheet ovat unohtuneet. Avioliittolain muutos muistetaan kirkkoa ravistelevan ja vielä pitkään jatkuvan murroksen vauhdittajana hallinnon ja ykseyden näkökulmasta sekä erittäin merkittävänä muutoksena monien kirkon jäsenten, perheitten ja sukujen elämässä, kommentoi Sana-lehden päätoimittaja Heli Karhumäki.

Lainaukset Kotimaa24:stä.

Uusi avioliittolaki keräsi myös Kotimaan toimituksesta enimmät äänet vuoden uskontouutiseksi. Avioliittolaki – "kirkollinen avioliittosäätö" – nähtiin Kotimaan toimituksessa myös osana isompaa teemaa.

– Vuoden uskontouutinen on sukupuoli, eli piispan sukupuolesta käyty keskustelu, avioliittolain muutos ja naispappeuden esiin nouseminen uudelleen, esimerkiksi Maata Näkyvissä -festareiden yhteydessä, sanoi Kotimaan toimitussihteeri Noora Wikman-Haavisto.

- Olli Seppälä -
 

tiistai 5. joulukuuta 2017

Kotimaa-säätiön uskontojournalismipalkinto Horisontti-ohjelman tekijöille


Ensi kertaa jaettavan Kotimaa-säätiön uskontojournalismipalkinnon saavat Radio Yle 1:lle Horisontti-ohjelmaa tänä vuonna tehneet toimittajat Anna Patronen, Samuli Suonpää ja Ville Talola. Horisontti on Yle Radio 1:n tilaama. Sen tuottaa Kirkon viestintä.

Palkintoperustelujen mukaan he ovat tehneet perusteellista työtä tuodakseen esiin erilaisia ääniä ja näkökulmia suomalaisessa uskontokentässä. Luterilaisen valtakirkon lisäksi esillä ovat olleet muiden uskontojen, etiikan ja elämänkatsomuksen kysymykset. Horisontti on uskontojournalismia parhaimmillaan ja laaja-alaisimmillaan. Vaikka ohjelma on Kirkon viestinnän Ylelle tekemä, se ei ole kirkon asioiden äänitorvi, vaan piirtää asiantuntevasti laajan kuvan monikulttuurisesta ja -uskontoisesta Suomesta.

Horisontti vastaa hyvin Kotimaa-säätiön uskontojournalismipalkinnon tarkoitusta, joka on edistää asiallisen ja uusia näkökulmia avaavan uskontojournalismin asemaa ja näkyvyyttä Suomessa.
Horisontilla on viikoittain noin 83 000 kuulijaa. Vuodessa lähetään 52 Horisonttia, josta 12 on uusintoja.


Hidasta ja rauhallista journalismia

Viime keväänä Horisonttia juonsivat Ville Talola ja Anna Patronen. Nyt Talola on virkavapaalla ja hänen tilallaan on Samuli Suonpää.

– Meidän ajassamme on tärkeää ymmärtää erilaisuutta. Minusta Horisontti vastaa tähän tarpeeseen käsittelemällä uskontokentän ilmiöitä, Anna Patronen sanoo.

Patrosen mielestä on myös tärkeää, että uskonto säilyisi osana julkista keskustelua ja että uskonnosta voidaan puhua luontevasti.

Myös Samuli Suonpää painottaa pitkää jatkumoa, jota Horisontti uskontojournalismissaan edustaa.
– Yleisesti ottaen uskontojournalismia ei noteerata juurikaan kirkon ulkopuolella.

Suonpään mukaan Horisontti edustaa hidasta ja rauhallista journalismia, joka tekee uskonnoille oikeutta.

– Kuitenkin arkisessa nopeatempoisessa uutisoinnissa uskonnot näyttäytyvät pääosin kriisien ja konfliktien kautta.

Patrosen ja Suonpään mukaan se, että toimittajalla on oma uskonnollinen vakaumus, ei heikennä hänen mahdollisuuksiaan käsitellä myös muunlaisia vakaumuksia.

– Minusta on vain hyväksi, että Horisontin toimittaja käy sisällään jatkuvasti pientä uskontodialogia. Omasta vakaumuksestaan käsin pystyy myös ymmärtämään toisen uskonnollisen vakaumuksen edustajaa, Anna Patronen sanoo.

Ville Talolalla on palkitusta kolmikosta pisin kokemus Horisonteista. Ensimmäisen lähetyksensä hän teki jo vuonna 2000.

– Uskonto on vaikea aihe, jos siihen ei paneudu ja perehdy kunnolla. Mutta se on myös tärkeä aihe, joka tulee vastaan niin kulttuurisella, yhteiskunnallisella kuin yksilölliselläkin tasolla.

Talolan mielestä uskontoa on tärkeä tarkastella journalistisesti samalla tavoin kuin taloutta tai politiikkaa. Ne tulee nähdä kontekstissaan eli suhteessa ympäröivään todellisuuteen.


Säätiön tarkoitus

Uskontojournalismipalkinnon valitsi työryhmä, johon kuuluivat päätoimittaja Mari Teinilä, toimituspäällikkö Freija Özcan ja julkaisupäällikkö Olli Seppälä Kotimaa-lehdestä.
Uskontojournalismipalkinto on määrä julkistaa vuosittain 5. joulukuuta eli Kotimaa-lehden syntymäpäivänä. Palkinto on suuruudeltaan 3 000 euroa.

Uskontojournalismipalkintoa jakavan Kotimaa-säätiön tavoitteena on sääntöjen mukaan "kristilliseen elämänkatsomukseen pohjautuvan kotimaisen sana- ja muun taiteen, tiedonvälityksen sekä uskontoon ja uskonnolliseen elämään kohdistuvan tieteenharjoittamisen tukeminen".

Kotimaa-säätiö on perustettu vuonna 1985. Tarkoitustaan se toteuttaa muun muassa jakamalla apurahoja ja palkintoja. Säätiön hallituksen muodostaa Kotimaa Oy:n hallitus. Kotimaa Oy muun muassa julkaisee Kotimaa ja Askel-lehtiä sekä Kotimaa24- ja Kotimaa Pro -verkkosivustoja.

Yllä oleva juttu on palkinnosta lähetetty tiedote.

Horisonttia on tehty 1990-luvun alkupuolelta lähtien. Ohjelman nykyinen fiormaatti on vuodelta 2015. 

torstai 30. marraskuuta 2017

Uskontojournalismille oma palkinto

No nyt! Uskontojournalismi saa oman palkinnon, kun Kotimaa-säätiö alkaa jakaa Uskontojournalismi-palkintoa. Sen tavoitteena on edistää asiallisen ja uusia näkökulmia avaavan uskontojournalismin asemaa ja näkyvyyttä Suomessa.

Palkituksi voi tulla niin yksittäinen juttu ja sen tekijä tai tekijäjoukko kuin laajempi kokonaisuus tai elämäntyö. Palkinnon voivat saada kaikki toimittajat tai journalistiset tuotokset riippumatta siitä keiden palveluksessa tekijät ovat. Palkinto on suuruudeltaan 3 000 euroa.

Palkinnosta päätettäessä uskontojournalismilla tarkoitetaan "journalistisin keinoin ja lähtökohdin toteutettua mediassa julkaistavaa sisältöä, joka kertoo eri näkökulmista uskonnosta, sen merkityksestä yksilön, yhteisön tai yhteiskunnan elämässä niin Suomessa kuin laajemminkin".

Kotimaa-säätiön tehtävänä on sääntöjen mukaan "kristilliseen elämänkatsomukseen pohjautuvan kotimaisen sana- ja muun taiteen, tiedonvälityksen sekä uskontoon ja uskonnolliseen elämään kohdistuvan tieteenharjoittamisen tukeminen".

Tarkoitustaan säätiö toteuttaa muun muassa jakamalla apurahoja ja palkintoja. Säätiön hallituksen muodostaa Kotimaa Oy:n hallitus. Säätiö on perustettu vuonna 1985ja  käytännössä se on elänyt jo pitkään hiljaiseloa. Palkinto on uusi avaus säätiöltä.

Ensimmäisen palkinnon valitsee työryhmä, johon kuuluvat päätoimittaja Mari Teinilä, toimituspäällikkö Freija Özcan ja julkaisupäällikkö Olli Seppälä Kotimaa-lehdestä. Uskontojournalismi-palkinto on määrä julkistaa vuosittain 5. joulukuuta eli Kotimaa-lehden syntymäpäivänä

Aiemmin uskontojournalismi on voinut tullut tavalla tai toisella huomioiduksi Kristillisen medialiiton jakaman Vuoden kristillinen mediateko -palkinnon ja Kirkkohallituksen jakaman Kirkon viestintäpalkinnon myötä.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ramadan Helsingin Sanomien valokuvissa



Yksi kuva uskonnosta kertoo enemmän kuin tuhat teologista sanaa. Tai ainakin kuvilla synnytetään asenteista, vahvistetaan niitä tai herätetään ymmärrystä. Kuvajournalismi on myös uskontojournalismia.

Edellä sanottu oli arvatenkin lähtökohtana Riitta Incen pro gradussa, jossa hän tarkasteli, kuinka islamin paastokuukausi ramadan näkyi Helsingin Sanomien valokuvissa vuosina 1990-2015.

Ince kirjoittaa tiivistelmässä: ”Tutkielmani osoittaa, että Helsingin Sanomien visuaalinen järjestys ramadanista vuosina 1990─2015 rakentuu arjesta ja tuttuudesta. Tulokset vahvistivat hypoteesiani, että Helsingin Sanomat ei stereotyypittele muslimeja, vaan heille annetaan erilaisia identiteettejä. Ramadanin vietto näyttäytyy lisäksi suomalaisuuden linssin läpi, koska uutta kulttuuria esitettään lukijoille tuttuihin asioihin, kuten jouluun vertaamalla ja samalla ramadania voidaan pitää asiana, jolla muslimiyhteisöä kiinnitetään kuvin ja jutuin suomalaisuuteen ja tuttuuteen.”

Ince sanoo hämmästyneensä, kuinka paljon kuvamateriaalia ramadanista Hesarista löytyi. Ramadanin kuva näyttäytyi hännelle mielenkiintoisena, lähestyttävänä, lämpimänä ja myönteisenä.

Loppupäätelmissä Ince sanoo: ”Tutkimusprosessi herätti myös pohtimaan medianislam-kuvaa laajemminkin, sillä voidaan todeta, että media käsittelee islamia kaksijakoisesti. Se näyttäytyy joko korostetun väkivaltaisena tai sitä kuvataan tavallisten muslimien kautta arkisena ja myös suomalaisille tuttuja piirteitä omaavana uskontona. Itseäni jäi askarruttamaan kysymys siitä, mitä näiden ääripäiden väliin jää. Pohdin, että olisiko median mahdollista rakentaa islamista ja sen uskonnon harjoittajista myös kolmatta kuvaa, jossa kuvattavat näyttäytyisivät entistä monipuolisimmilla elämänalueilla kuten kulttuurin, tieteen ja taiteen piirissä."

Riitta Ince teki gradunsa Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa uskontotieteen oppiaineessa. Gradu valmistui tämän vuoden helmikuussa. Hän perusteli kiinnostustaan aiheeseen sillä, että hän on työskennellyt lähes 30 vuotta kuvatoimistossa.

Gradu on luettavissa täällä

Olli Seppälä

maanantai 27. helmikuuta 2017

Uskontojournalistin empatiajumppa


Jokseenkin haastavalta tuntuu journalistin – ja ehkäpä aivan erityisesti uskontojournalistin – työ välillä tässä ajassa. Eri suunnista tulee viestiä: koska lehdessänne oli vääränlainen juttu tai kolumni, irtisanon tilauksen. Ymmärrän ja en ymmärrä.

Kunpa osaisi aina valita sanansa viisaasti ja toimia oikein ja ammatillisesti mutta myös empaattisesti. Mutta mitä se kulloinkin tarkoittaa? Journalistin pitää yrittää tuntea kaikki mahdolliset näkökulmat ja jopa pyrkiä ymmärtämään niitä. Omat mielipiteet eivät saa estää kuulemasta ketään tai pyrkimästä mahdollisimman suureen objektiivisuuteen. Kaikki ilmiöt ja näkökulmat pitäisi tehdä näkyviksi.

Nykyinen äärioikeiston ja populismin nousu maailmassa ja Suomessa heijastaa ehkä osin myös median ylimielisyyttä suhteessa jonkun joukon ajatustapoihin, pelkoihin ja huoliin. Silti: Jossain kai aina menee raja ymmärtämisen yrittämisessä? Vai meneekö ja missä?

Kuuluuko median kantaa yhteiskuntavastuuta, vaikkapa huolta yhteiskuntarauhan tai kirkkorauhan säilymisestä? Jos kuuluu, mitä se saa tai ei saa tarkoittaa, kun riippumattomasta journalismista ei voida tinkiä?

Sosiaalisen median keskusteluissa törmää usein syvään vihaan tai vähintäänkin epäluuloon niin kutsuttua perinteistä, journalistin ohjeisiin ja yhteisiin eettisiin pelisääntöihin sitoutunutta "valtamediaa" kohtaan. Epäluulo tuntuisi nousevan siitä, että vastuulliset mediat nostavat esiin ilmiöitä joka laidalta, eli erilaisten kuplien näkökulmasta aina myös väärältä laidalta. Kokonaisuuden hahmottaminen ei ole nykyään muodissa, vielä vähemmän sillanrakennus. Mutta tämä on liian helppo selitys. Mistä kaikesta muusta epäluulo riippumatonta mediaa kohtaan kumpuaa?

Rohkenen väittää, että kaikissa asioissa kaikki ääripäät eivät ole yhtä väärässä. Ihmisellä joka haluaa sitoutua vaikkapa YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, on perusteltu syy ajatella, että joissakin asioissa toinen ääripää uhkaa huomattavasti enemmän kaikkien ihmisten yhtäläisen ihmisarvon ja ihmisoikeuksien toteutumista maailmassa kuin toinen.

Esimerkiksi uuteen avioliittolakiin liittyvästä keskustelusta olen samaa mieltä kuin ystäväni. Vakaumuksen rinnastaminen synnynnäiseen identiteettiin on kuin kysyisi: Kummasta tulee parempi keitto, perunasta vai tiiliskivestä? Asiat joista puhutaan, eivät kerta kaikkiaan ole yhteismitallisia. Kun yksi puhuu oman uskonsa totuudesta, jolla ei hänen mielestään ole mitään tekemistä ihmisoikeuksien kanssa, ja toinen on joka solullaan asianosainen  voimatta muuttaa olemuksessaan mitään ja kokee perimmäiset ihmisoikeutensa uhatuksi, syntyy pahimmillaan todella pahaa jälkeä.

Toisaalta: jollekin oma vakaumus on luovuttamaton osa hänen ydintään. Miten toisensa poissulkevien vakaumusten ristipaineessa ja epäsuhtaisten kohtaamattomien argumenttien ristitulessa pitäisi elää? Mitä keneltäkin voidaan kulloinkin vaatia?

Olemassa olevat asenteet, ilmiöt ja virtaukset – vastenmieliset ja vaarallisetkaan – eivät lakkaa olemasta, jos ne vaietaan tai ohitetaan. Miten sitten pitäisi toimia? Missä on toimittajan viisasten kivi tässä asiassa?

Mitään muuta en osaa peräänkuuluttaa kuin empatiaa, jatkuvaa yritystä heittäytyä yhä uudelleen toisen asemaan. Toisaalta ajattelen, että keneltäkään ei pidä vaatia empaattista ymmärrystä sille, että joku haluaa riistää häneltä ihmisoikeudet tai ihmisarvon. Jossakin kulkee aina raja.

Sen sijaan itseltäni toimittajana ammattiroolissa rohkenen vaatia loputtomia empatiaharjoituksia, loputonta yritystä ymmärtää kaikkia ja kaikkea eri näkökulmista. Toimittajalta voi vaatia tauotonta pyrkimystä totuuteen ja vastuullista vallankäyttöä. Toimittajalta voi vaatia herkkiä korvia ja rohkeaa sydäntä kohdata ihmiset heidän ehdoillaan, kaikissa suunnissa ja niiden välissä. Kiitosta siitä ei saa kuin ehkä satunnaisesti, mutta toimittaja ei voi ohjautua työssään kiitoksen tai kehujen varassa. Hänen on otettava yhä uudelleen riskejä. Ja aina menee väistämättä jonkun mielestä pieleen. Toimittajan on yhä uudelleen punnittava, pohdittava, uskallettava – ja välillä kaduttava, mikä sopii erityisesti alkavaan paastonaikaan

- Emilia Karhu -